Lyyrikko ja teologi

Luterilainen lyyrikko, taidokas teologi

Hemminki oli varsin taitava sanankäyttäjä. Hänellä onkin tunnustettu arvosijansa ei vain suomalaisessa virsihistoriassa vaan myös suomalaisen lyriikan tienraivaajana. Virsirunoilija Hemminki ei seurannut alkutekstiä erityisen tarkasti. Hän muokkasi tekstejä oman mielensä ja suomen kielen mukaisiksi. Hemminki käytti myös kansanrunoudesta tuttua tehokeinoa, alkusointua, niissä lauluissa, joissa suomen kieli ei hänen mielestään taipunut riittävän hyvin alkuperäisiin sisä- ja loppusointuihin. Hemminki käytti myös kansanrunolle vierasta loppusointua. Hän saattoi lisäksi lyhentää virsiä tai yhdistää kaksi virttä yhdeksi kokonaisuudeksi tai kääntää ensin pari säkeistöä sananmukaisesti ja sen jälkeen tehdä itse vapaamuotoisen jatkon.

Hemmingin virsissä Kristuksen persoona ja työ on tulkittu syvällisesti. Puhdasoppisen teologian mukaisesti neitseestäsyntyminen sai runsaasti huomiota. Kyseistä opinkohtaa arvostettiin, koska sen katsottiin suojelevan Kristuksen jumalallisuutta. Hemminki seurasi myös aikansa teologisia näkemyksiä sovitustyön kohdalla. Kristusta oli kohdannut rangaistus ihmisten syntien tähden. Siihen sisältyi myös lain täyttäminen. Hemmingin virsikirjan perustana on Lutherin oppi syntisen vanhurskauttamisesta uskosta ilman lain tekoja.

Hemmingin virsissä on nähtävissä myös vahva eskatologinen vire. Puhdasoppisuuden aikana keskiaikaiset augustinolaiset autuuskäsitteet Jumalan katselemisesta ja nauttimisesta elpyivät uudelleen hurskauselämässä. Tämä näkyy myös Hemmingin virsissä. Hemmingiltä, kuten myös puhdasoppisilta isiltä, puuttuu niin sanottu välitilaoppi. Sydänkeskiajalla syntyneen käsityksen mukaan ihminen joutuu tuomiolle heti kuolemansa jälkeen. Tämä perustui Jeesuksen ristillä antamaan lupaukseen (Luuk 23:43). Tämä käsitys alkoi murtua hitaasti 1600- luvun alusta lähtien.

Puhdasoppisuuden eskatologian linjoilta Hemminki poikkeaa kuitenkin siinä, että hän puhuu uusista taivaista ja uudesta maasta. Ortodoksisen luterilaisuuden edustajille niillä ei ollut varsinaisesti merkitystä. Heidän mukaansa pelastetut asuvat taivaassa sekä ennen ylösnousemusta että sen jälkeen. Kaiken kaikkiaan Hemminki oli virsirunoilijana puhdasoppisesti luterilainen ja kiinnitti huomionsa oikean uskon ja opin näkökohtiin.

Hemmingin virsissä näyttäytyy etiikka, joka oli tyypillistä sekä puhdasoppisuudelle että myöhemmin esiinnousseelle pietismille. Hemmingin virsissä nuhdellaan maailmallisesta turhuudesta, esimerkiksi koreilemisesta, elämäntapojen madaltumisesta ja inhimillisyyden vaipassa kulkevasta epikurolaisuudesta, jota kutsuttiin myös ateismiksi. Hemminki edistikin Suomen kirkossa käytännöllistä kristillistä siveysoppia.

Toisaalta Hemmingin omista virsistä näkyy hänen valoisa luonteensa. Joidenkin mielestä uskonto painotti tuolloin syntiä ja kurjuutta. Hemmingin virsissä on sen sijaan toivoa ja iloisuutta. Niihin on syytä; tärkeää on, että usko ja luottamus kestävät. Uskonto ei vaikuta olleen Hemmingille ankara asia.

Hemminki Maskulaisen teologisiin näkemyksiin olivat luonnollisesti vaikuttamassa Raamattu, yleiskirkolliset uskontunnustukset ja muut luterilaisen kirkon hyväksymät tunnustuskirjat. Niiden lisäksi hänen virsistään voi huomata ainakin aikansa merkittävän jumaluusoppineen, Leonhard Hutteruksen vaikutuksen. Tämä pohti Augsburgin tunnustusta. Hemminki on mitä ilmeisimmin seurannut aikakautensa teologisia virtauksia huolellisesti, vaikka tästä ei ole säilynyt muita todisteita kuin hänen virtensä. Ne ovat opillisesti moniulotteisia.

Maskun kirkkoherrana ollessaan Hemminki oli yksi Suomen kirkon edustajista Uppsalan kokouksessa vuonna 1593 (Ruotsi-Suomen kirkolliskokous), kuningas Sigismundin kruunajaisissa vuonna 1594 ja Lindköpingin valtiopäivillä vuonna 1600 .